Sydämeni hakkaa. Katseeni sumenee ja sitten taas tarkentuu. Päivystyksen valot häikäisevät ja ympäröivät äänet viiiltävät kuin fyysinen kipu. Tunteet vyöryvät ylitseni kuin hyökyaalto. Olen hukkumassa. Keinoni ovat lopussa, ja olen turvautunut itseni satuttamiseen — jälleen. Olen pettynyt itseeni, mutta en ole enää kontrollissa.
Sieltä se sitten taas tulee: “Lopeta se huomion hakeminen!”
Sanat ammattilaisen suusta tuntuvat kuin hapolta ihollani. Minä tarvitsisin apua, en herjaamista. Avun vastaanottaminen on tässä tilassa erittäin hankalaa, ehkä siksi olen “hankala potilas”. Itsetuntoni on pohjamudissa, syytän itseäni.
Kunnes mieleeni muistuu lempeät sanat, jotka myötätuntoinen kriisityöntekijäni kerran lausui minulle: “Kun ihmisellä on hätä, hän tarvitsee huomiota.” Vatsanpohjassani tuntuu nyt kalvamisen sijaan hienoinen lämpö. Kenenkään ei tarvitse selviytyä yksin, ei edes minun. On hyväksyttävää, jopa toivottavaa, että haen apua.
Olen autisti, jolla on meltdowneja. Minun ei kuuluisi hävetä niitä, eikä niitä tulisi käyttää lyömäaseena minua vastaan. Tämä kirjoitus on osin kuvausta siitä, mitä minulle on tapahtunut. Osin tämä on hiljainen haaveeni. Joskus ammattilaiset puhuvat julmasti. Toiset validoivat ja haluavat auttaa. Toivoisin pystyväni näissä tilanteissa muistamaan lempeät sanat ja sivuuttamaan pahalta tuntuvat lausahdukset. Ehkä vielä joskus…
-Siiri
